Hiljaisuudesta

Kokoelma on syntynyt Oriveden opiston päättötyönä 1995.
Sen on julkaissut Kulttuuriyhdistys Vastahanka r.y. 1995.

Sama raskas valo,
sama synkkyys syvällä meissä.
Samat varjot vierekkäin.

Yhtä on yksinäisyys:
vastakkain kova ja pehmeä
vastassaan tyhjä ja pimeä.

Samat on aamut,
kun kurjet
lähtevät.

Alkavat mustat,
pilviset yöt.

Sama kaipaus,
kylmyys,
sama suru ja
julmuus.

Sama ikävä meissä.

Täällä metsässä on hiljaista nyt:
päivät ovat hidastuneet,
hidastaneet ajatukset,
askeleet ja aavistuksen.
Hitaina tulevat muistot.
Kulkevat verkkaan varjot.
Himertynein kuvin
häivyttää unohdus ikävää.

Täällä metsässä on nyt pimeää:
aurinko ei enää nouse,
kylmyys on saartanut talon,
linnut tulleet lähemmäksi;
koputtavat ikkunoihin
henkien hahmot.

Varhaisen talven ruskettamat lehdet
käpertyvät puihin
eivätkä putoa maahan -
liian kylmään, liian valkoiseen.

Unohdus on alkanut:
viimeksi muistavat käteni.

Suuri, muodoton hiljaisuus,
joka kätkee sisälleen
maailman kaikki hiljaisuudet:
äärettömän joukon hiljaisuutta,
joka ei ole puheen puuttumista,
ei katkos kahden äänen välissä
vaan viesti ja tunnustus.

Siihen hiljaisuuteen
sidoin aikani, tahtoni ja tunteeni,
siihen hiljaisuuteen ja sinuun.

Millä sinä mittaat tunteiden syvyyttä:
kohtausten kestolla,
kyynelten määrällä,
huudon voimakkuudella,
valitusten tiheydellä,
painostuksen uutteruudella
vai ristiriitojen runsaudella.
Kaikkein syvimpien tunteiden
uskotko elävän siellä,
missä järki sumenee
eikä äly ole nostamassa sitä
ymmärryksen aurinkoon.

Kylmä talvinen taivas:
sininen valkeus,
valkea sini.

Raskas aurinko.
Matala valo ja silmien sokeus.
Uusi pehmeä lumi
ja unohdus.

Lensi enkeli ohi.

En enää muista:
oliko kerran kesä.

Nummella jalkojeni alla
pakkasen huurtamat lehdet
ritisevät kevyesti kuin muistot.

Ikävä antaa metsälle toisen värin.