perjantai 26. maaliskuuta 2010

Hiljaisuudesta

Kokoelma on syntynyt Oriveden opiston päättötyönä 1995.
Sen on julkaissut Kulttuuriyhdistys Vastahanka r.y. 1995.
Sama raskas valo,
sama synkkyys syvällä meissä.
Samat varjot vierekkäin.

Yhtä on yksinäisyys:
vastakkain kova ja pehmeä
vastassaan tyhjä ja pimeä.

Samat on aamut,
kun kurjet
lähtevät.

Alkavat mustat,
pilviset yöt.

Sama kaipaus,
kylmyys,
sama suru ja
julmuus.

Sama ikävä meissä.
Täällä metsässä on hiljaista nyt:
päivät ovat hidastuneet,
hidastaneet ajatukset,
askeleet ja aavistuksen.
Hitaina tulevat muistot.
Kulkevat verkkaan varjot.
Himertynein kuvin
häivyttää unohdus ikävää.

Täällä metsässä on nyt pimeää:
aurinko ei enää nouse,
kylmyys on saartanut talon,
linnut tulleet lähemmäksi;
koputtavat ikkunoihin
henkien hahmot.

Varhaisen talven ruskettamat lehdet
käpertyvät puihin
eivätkä putoa maahan -
liian kylmään, liian valkoiseen.

Unohdus on alkanut:
viimeksi muistavat käteni.
Suuri, muodoton hiljaisuus,
joka kätkee sisälleen
maailman kaikki hiljaisuudet:
äärettömän joukon hiljaisuutta,
joka ei ole puheen puuttumista,
ei katkos kahden äänen välissä
vaan viesti ja tunnustus.

Siihen hiljaisuuteen
sidoin aikani, tahtoni ja tunteeni,
siihen hiljaisuuteen ja sinuun.
Millä sinä mittaat tunteiden syvyyttä:
kohtausten kestolla,
kyynelten määrällä,
huudon voimakkuudella,
valitusten tiheydellä,
painostuksen uutteruudella
vai ristiriitojen runsaudella.
Kaikkein syvimpien tunteiden
uskotko elävän siellä,
missä järki sumenee
eikä äly ole nostamassa sitä
ymmärryksen aurinkoon.
Kylmä talvinen taivas:
sininen valkeus,
valkea sini.

Raskas aurinko.
Matala valo ja silmien sokeus.
Uusi pehmeä lumi
ja unohdus.

Lensi enkeli ohi.

En enää muista:
oliko kerran kesä.
Nummella jalkojeni alla
pakkasen huurtamat lehdet
ritisevät kevyesti kuin muistot.

Ikävä antaa metsälle toisen värin.
Niin kuin kaikki pelot,
keveimmätkin kauhut ja väristykset
löytävät lähteensä kuolemasta
niin syntyvät toiveet
halun pohjattomasta kaivosta.
Vapaudu sitten niistä.
Juuri nyt minä tahtoisin
nähdä meren,
mustan syksyisen meren.
Kun lapsi oli syntynyt
alkoi kaikki alusta;
näin kaiken jälleen
toisen kerran ensimmäistä kertaa:
kevään, kesän, syksyn, talven,
puut, kukat, perhoset ja kalat,
tähdet, vuoren ja sirkuksen.

Katso, näetkö, kuuntele.
Pidätkö, pelkäätkö, tahdotko.
Ikävä olen minä.
Ja kaiku vastaa
ja kuulet yöllä
kun sade saapuu.
Sanat ankarat, sokeat
eivät väistä,
ne osuvat
ja planeetat soivat,
hitaasti
pyörivät
tähdet.
Vain yhdeksän sanaa,
yhdeksän kyyneltä
ja planeetat soivat.

Hitaasti
vierivät
kyyneleet.

Niin haihtuu lumous.
Niin putoavat tähdet.
Pimenee puutarha
ja planeetat soivat
sirpaleet hangella
hiljaa, hiljaa
on alkanut sydäntalvi
sanoinkuvaamaton.
Kun kaikki häviää
ei mitään jää
vai jääkö sentään:
kevyt jälki olevaisen,
hengityksen keveys,
paino ohut tulevaisen.
Ja talvi. Ja pimeys.
Ja yö, sitäkin öisempi yö.
Ne kaikki jätit sentään.
Kuuletko: yö tulee niin lähelle.
Talvi jatkuu. Vasta eilen se alkoi,

kun aurinko vain välähti
lyhyesti, täsmällisesti, kirkkaasti

metsän takaa se välähti
ja aloitti talven,

talvisen hiljaisuuden,
pitkän ja täsmällisen.

Kuuletko: talvi tulee niin lähelle,
yö tulee niin lähelle.

Kuuletko: yö tuli, talvi tuli
ja hiutaleet leijuvat maahan

myös siellä, missä ne näkyvät
lamppujen valossa vasten

minä kuulen sen täällä,
missä on pimeys.
Luulen tietäväni,
mitä tarkoitat hiljaisuudella:
luopumista ja lähtöä.
Kuinka minä
koko talven
kuljin
kahden sinisen
välissä.
Sinä halusit hiljaisuutta.

Hyvä on: saat hiljaisuutesi.
Sinun hiljaisuutesi huutaa

minun hiljaisuuteeni,
joka ei tottele sinun hiljaisuuttasi.

Se on tiheää hiljaisuutta,
melkein vaikenemista,

ja silti minä kuulen,
kuinka se huutaa minun hiljaisuudessani

niin että tähdet kalpenevat,
pilvet putoavat maan tasalle.
Halun hiljaisuus:
loputon odotus.
Metsän hiljaisuus,
veden hiljaisuus,
talven hiljaisuus.
Ne kaikki minä tarvitsen
oman hiljaisuuteni rakennukseksi.
Minä lämmin kahden kylmän välissä:
talven ja talven.
Hiljaisuus kaunein kaikista:
tunnustus ja lupaus.
Tahtoisin hiljaisuuteni
muuttuvan rauhaksi:
levottoman hälyn vaikenevan.
Talvi pitää taukoa:
lumet sulavat.

Toivoisin ruhon kasvavan.
Ei pimeys,
ei talvi,
ei kylmyys.

Poissaolosi.
Tihkusade ei muutu lumeksi.
Se jäätyy lasiin ja muodostaa
siihen oman maisemansa,
johon on helppo kulkea
lähelle - kauas.
Sanat kirkkaat,
että näkisimme.
Niin vähenevät päivät:
niiden pituus ja luku.
Aamu ei valkene,
ei kevät tule.
Sumu imee itseensä
kaikki värit.

Kukaan ei jaksa enempää
kuin mihin voimat riittävät.
Minulla on paljon sanoja,
ei niistä puutetta ole.
Ongelma on saada ne pysymään
oikeassa järjestyksessä.
Rakkaimmat sanani:
kivi, varjo, puu,
valo ja pimeys,
aika, hiljaisuus,
lintu, meri ja metsä,
maailmankaikkeus
ja tällä hetkellä
tulitikkulaatikko.
Epäluuloisuus,
epäusko,
epätoivo,
kaikki ne syntyvät
kevyesti lausutuista sanoista:
pienistä tikareista,
joita on iskettävä,
jotta saavuttaisi vapauden.
Odotus, jota ei palkita,
unohtaa lupauksen.
Kun ikävä muuttuu äänettömyydeksi,
siihen sulaa myös odotus.
Jos sinä nyt huutaisit,
en enää kuulisi.
Niin olen tottunut
hiljaisuuteesi.
E sinä, sinä et, et koskaan sinä.
Ihailtavan täydellistä
oli välinpitämättömyytesi,
kylmyytesi ja julmuutesi.
Kun kaipaus katosi,
sain ominaisuutesi omikseni.